Sipoonkorpi experience

20150314_134057Lauantaina 14.3.2015 oli edessä retki Sipoonkorven kansallispuistoon. Olin jo aiemmin kävellyt läpi Kalkkiruukin polun ja nyt oli vuorossa hieman metsäisempi osa Sipoonkorpea, lähtöpaikkana Bakunkärrin paikoitusalue. Tarkoituksena oli kiertää läpi hiidenkirnut jonkinlaisen matkan myötä muotoutuvan rengasreitin muodossa.

Reppu selässä ja sydän toivoa täynnä lähdin matkaan. Paperikartta oli kätevästi unohtunut kotiin, joten päätin luottaa vastikään hankkimaani matkapuhelinapplikaatioon. Parkkipaikalla oli tullessa kaksi autoa eikä ketään näkynyt missään.

Sipoonkorpi on siitä metka paikka että mitään merkintöjä ei ole. Ei yhtään, ollenkaan. Ilman karttaa pelkän kännykän varassa olo oli hieman hutera mutta eteenpäin oli mentävä. Alkumatkasta tuntui että polkuja risteilee metsässä tuhansittain, ja kaikki yhtä kuljetun näköisiä. Kompassia vilkuillen seurasin kuitenkin P-paikalta lähtenyttä polkua joka oli jopa karttaan merkitty.

Ennen pitkää polut tekivät kepposet ja totesin kulkeneeni ohi polusta joka erkani (tai olisi pitänyt?) kulkemastani. Siispä muutama sata metriä takaisin, kompassisuunta kohti kohdetta ja matkaan! Ilman polun tuomaa turvaa matkanteko olikin heti työläämpää. Ja maaliskuisessa metsässä ei märältäkään voi välttyä. Paikoitellen pääsi kuitenkin nauttimaan hankikannosta.

Aikani tarvottuani pääsinkin ensimmäiseen kohteeseeni, männikköön (Hattmossen)! Alkukevät oli tehnyt tehtävänsä ja joka paikka tuntui suolta, kenkien alla litisi ja purot solisivat iloisesti joka puolella. Ja se männikkökin löytyi, tosin en ole ihan varma onko se ihan nähtävyyden arvoinen. Tai sitten kävelin juuri siitä oikeasta ja hienosta männiköstä ohi… Polut edelleen alkoivat tyhjästä ja päättyivät mielivaltaisesti, pientä kulkijaa alkoi jo hieman harmittaa.

20150314_115916Eteenpäin! Komppassin ja jo mainitun Sipoonkorpi-applikaation turvin kuitenkin rymysin ryteikköjen läpi ja löysinkin viimein ensimmäisen hiidenkirnuni. Kaivoin repusta kameran ja virtakytkintä painaessani muistin että akkuhan on edelleen eteisen lattialla latauksessa. Fhtagn! Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi räpsiä kuvat kännykkäkameralla. Kyllä lämmitti mieltä kun oli tripodit ja kaikki pakattu mukaan ihan varta vasten…

Tähän mennessä olin jo tullut siihen tulokseen että pelkän (kännykässä olevan) suunnistuskartan avulla ei reissusta kovin hyvää tule. Polut pitäisi tietää ja tuntea että niitä voisi käyttää. Asiaa ei auttanut että varsinkin maaliskuisessa lumen laikuttamassa metsässä polut tuntuivat alkavan tyhjästä ja loppuvan yhtä lailla. Ainoa vaihtoehto oli siis rymytä kutakuinkin kompassisuunnan mukaan pisteeltä toiselle.

Tyytyväisenä saatoin todeta että juuri ostamani kengät pitivät erinomaisesti vettä. Tämä tuli kokeiltua moneen kertaan kun yritin suunnistaa hetteikköjen läpi kohti seuraavaa kohdetta, nuotiokalliota. Olisin tietysti voinut kiertää kuivempia reittejä, mutta lisämatkaa olisi tullut kohtuuttomasti. Siispä itsepintaisesti seurasin kompassia. Eteen tuli vettä ja märkää ja märkää ja vettä. Mättähältä mättähälle iloisesti hypähdellen (plumpsis, molskis) selvitin kuitenkin reittini perille.

20150314_123445Nuotiokalliota katsellessani tulin siihen tulokseen että loput kirnut saavat odottaa seuraavaan kertaan. Märän metsän läpi tarpominen kävi työstä ja kotiinkin pitäisi ehtiä ennen pimeää. Kiipesin kuitenkin kallion päälle ja virittelin keittimellä vedet tulille. Ja heti kun on vedet kiehumassa alkaa kuulua ihmisten ääniä! Ihmiset kuitenkin menevät vauhdilla (ja julmetulla metelillä) ilmeisesti tuntemaansa polkua. Yhtäkkiä huomaan että reppuuni on ilmestynyt koiran pää. Koira on joko kuuro tai ei ymmärrä suomea mutta neuvoista, kehotuksista ja käskyistä se ei välitä tuon taivaallista. Hetken ympärilläni pyörittyään se singahti takaisin jo vaienneen metelin suuntaan.

Kaakaon ja evään (pähkinöitä ja Lämmin Kuppi – suurustettu kana) jälkeen on siis aika lähteä takaisin. Strategiana oli lähteä vähän kuljetumpaa polkua takaisin, toiveena että se johtaisi takaisin ihmisten ilmoille. Aikani kuljettuani totean että valitsemani polku itsepintaisesti johdattaa väärään suuntaan, eikä todennäköisesti ole menossa sille parkkipaikalle jolle minä haluaisin. Siispä taas kompassi käteen ja oikaisenpas tuon suon yli että heilahtaa! Ja taas löytyi polku joka johtaa oikeaan suuntaan. Ja taas se loppuu johtamatta mihinkään. Kompassia ja puhelinta vilkuilemalla selviän kuitenkin enimmäkseen ehjänä, enimmäkseen kuivana ja enimmäkseen hyvillä mielin takaisin parkkipaikalle. Koko rupeamaan meni aikaa nelisen tuntia ja matkaa taittui tuskin kymmentä kilometriä. Parkkipaikan autot olivat kuitenkin vaihtuneet sillä välin toisiksi kahdeksi autoksi.

Sipoonkorpi on hyvin tuore kansallispuisto, ja se näkyy. Siinä missä Kalkkiruukin polun merkinnätkin olivat paikoin kyseenalaiset puuttuvat tästä osasta reitit, merkinnät ja kaikenlaiset mukavuudet (huussit ja nuotiopaikat) kokonaan. Tämä on mielestäni pelkästään hyvä asia, ”koskematon” metsä hiidenkirnuineen, kallioineen ja luonnonihmeineen 25 kilometrin päässä Helsingin keskustasta! Rauhassakin sai olla, sillä vaikka sää oli mitä mainioin kontakti muihin ihmisiin jäi etäiseen meteliin, koiraan ja autoihin parkkipaikalla.

Metsä on hieno ja aion palata – ehkä kuivemmalla kelillä.

Luontoon.fi: Sipoonkorpi

cba465d8da1b0ecfa1bfa1e7d1cdcff8

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *